maanantai 1. joulukuuta 2014

Hoosianna! Vai pitäkää tunkkinne...?



Hmm, mitä tänään sanoisi. Olin ajatellut kirjoittaa valoisammin tänään. Olin ajatellut kirjoittaa tästä Albert Einsteinin, tuon kuuluisan älykön sananlaskusta; 


 ..sillä se on mielestäni hyvin viehättävä ja viisas uskontunnustus, credo.


 Onhan adventti ja kirkoissa kaikui Hoosianna. Tehdäänkö tilaa Joulunlapselle, vähitellen, arkeen, kotiin ja elämään, sisimpään? Näitä juttelin sujuvasti vielä perhekerhossa perjantaina. Kuinka rakennetaan vähitellen kotiin seimi, päivä päivältä valmiimmaksi kuin joulukalenterin luukut, avataan sisimmän ovea myös Joulunlapsen saapua. Pala kerrallaan, aasina ollen aluksi. (Kuten erään kollegan saarnasta; Pappi on aasi, joka saa joskus kantaa Kristusta. - On on!)
Ja lampaat, possut, karjaeläimet. Viimeisenä Lapsi, jouluaattona seimeen hellästi, ihmeenä asetellen.

Seimiperinne on alunperin 1700-luvun Italiasta kulkenut meille asti.
 Ja Hoosianna 1700-luvun lopulta Ruotsista.
Vaan ei pysty. Ei nyt pysty. 

Sillä sattumalta: Luen uutisia, suren. Sattumalta kirkkoni natisee liitoksissaan juuri nyt, kun muutos oli jo matkalla.

Vaan nyt. Kirkko kaatuu. Kaatunee? Sanonko mitä ajattelen? Vaikka en ole nyt kovin nicepappi. Otan sen riskin. 

Ellemme me päätä toisin, yhdessä.

Entä onko mielestäsi Helsingin hiippakunnan piispa, nainen, uskonnollinen johtaja, saanut ansaitsemansa määrän myönteistä palstatilaa mediassa? Ajatuksilleen, näkemyksilleen?
Niin, haastatteluja homoteemasta, kyllä. Toistuvasti jopa.

Entä muuta? Teologisia linjauksia köyhyys -teemasta, ajatuksiaan globaalivastuusta, ilmastonmuutoksen uhasta, ajankohtaisista ilmiöistä, seurakuntarakenteiden muutoksista? Näistä, joista tiedän hänellä olevan näkemyksiä. 

Mutta niitä he eivät halunneet kuulla.

Niin, mitä piispamme ajattelee? Mihin hän meitä seurakuntalaisiaan, nykyhelsinkiläisiä rohkaisee? En tiedä. Lehdet eivät kerro. Enää mistään muusta kuin sukupuolineutraalista tulevaisuudestamme.

Nainen, piilotetaan. Nainen, ole hiljaa.

Mitä tahansa tapahtuukin, erotaan kirkosta. 
Homovastaisuus vallalla, erotaan kirkosta. Ajankohtaisen kakkosen homoilta.
Homomyönteisyys vallalla, erotaan kirkosta. Eduskunnan päätös tasa-arvoisesta avioliittolaista.

Erotaan valtiosta.
Erotaan Jumalasta. 
Erotaan nyt ainakin kirkosta, hemmetti!

Hän on onnistunut tavoitteessaan hienosti. Onnitteluni, Petri. 
Hän edustaa kuuluvasti ja näkyvästi niitä 1983 ihmistä, jotka kuuluvat Vapaa-ajattelijain liittoon. Yli 4 miljoonan ihmisen ääni, yhä kirkkoon kuuluvien, on mediassa joltisestikin pienempi. Miten se on mahdollista? 

Pitääkö kuunnella hiljaisiakin ääniä. Niitä jotka yhä pysyvät kirkon jäseninä?

En tiedä. En oikein kuule mitään...? 
Olen tänään vain masentunut ja äärettömän surullinen.  (Tosin, se voi johtua siitäkin, että niin toissapäivänä kuin eilen lauantaina olin hautaansiunaamassa, jälleen. Suru jää usein mukaan toviksi kulkemaan. Surumielisyys, myötätunto.) Viime yönä en saanut oikein unta; kuopus on nukkunut korvatulehduksensa jälkeenkin yhä huonosti. Se yö 39.7 kuumeessa hiljattain jäi vielä jotenkin ´päälle´ meille kaikille. Ja aamulla, jälleen töitä. Heihei kotiväki. "Älä äiti mene taas töihin", jää kaikumaan taakseni ovella, vetoavalla lapsenäänellä.

Kirkosta on eronnut tänäkin armon viikonloppuna, Hoosiannan kaikuessa taustalla,  yli 10 000 ihmistä.

Lainaan tähän - anonyymisti - erään pappiskollegani fb-päivityksen:
"Tänään ihmettelen, olen ihmetellyt jo pidempään, nimittäin ihmisten suurta halua tehdä asioista mustavalkoisia, oikeita ja vääriä. Kirkolla on ollut monta ääntä ja monta mielipidettä alusta asti. Tulkinta uskosta on aina elänyt ajassa ja suhteutunut ihmisten olemisen ja elämisen tapaan. Joskus se on tapahtunut kipeästikin. Nyt tunnen kipua niistä, jotka mustaavat mielensä ja syytävät pettymystään ympärilleen aivan kuin olisi kaikki järki ja lähimmäisenrakkaus hävinnyt mielestä Sen äänestyksen myötä. Ehkä sitten on parempi että menette sinne missä ei tarvitse sietää muita, jos se teitä lähtijöitä helpottaa. Itse iloitsen siitä, että kirkossamme on johtajia, jotka uskaltavat mennä eteenpäin, keskustella ja etsiä uskosta ajassa ja ihmisten kanssa elävää tulkintaa. Olkoon jatkossakin niin, että kirkollamme on monta ääntä tai väriä kuin sateenkaaressa ja rohkeutta rakentua armossa & anteeksiannossa, ei epäilyksessä ja tuomitsemisessa. Peace, love and understanding!"



- Älä äiti mene enää töihin?

 **************************************
HEMMON KIRJEITÄ JUMALALLE TAHI JOULUPUKILLE 

Pienenä uskoin jumalaan ja joulupukkiin.
Nyt en enää tiedä mikä on totta
vai onko mikään.
Äiti sanoo ettei jumalaakaan ole,
mutta mummi sanoo että on se.

Tarttis kyllä olla joku
joka auttais kun on vaikeeta
ja nyt mulla on.
Tai on ollut aina.
En minä niistä tavaroista 
vaikka oonkin köyhä.
Kirjoitan nyt että jos joku 
mikätahansa jumala tai joulupukki
olis kuitenkin olemassa
ja tietäis ja auttais
meidän perhettä ja lastenkotilapsia
kun meillä on niin paha olla.
Toivoo Hemmo kymmenen vuotta

- Maaria Leinonen, Jos näkisit, rakastaisit 1983
**************************************


Äiti, älä mene taas töihin, toistaa vaille-nelivuotiaamme.


Työhön, joka uuvuttaa. Työhön joka pakottaa eri rytmiin kuin muu perhe. Työhön, jossa minulla on aina kiire kun muilla on loma. Työhön, johon puolisonikin väsyy. 

Älä mene papintyöhön? (joo, en voi suositella kenellekään perheelliselle).
 Työhön, jossa olet suuri klovni, suorastaan aasi, monen silmissä. Uskoa nyt näkymättömään!

Niin. En jaksa, voi enkä liioin saa kirjoittaa niistä oikeasti raskaimmista asioista papintyössäni. Tietenkään. Nämä ovat sittenkin - vain raamia. Se sisältö on raskainta. 
 Tai korjaan, sisällöttömyys. Jota yritän hetkittäin raottaa kuin verhoa, kahden maailman, edes kahden huoneen välillä. 

Sisällöttömyys. Kohtaamattomuus. Kyynisyys.
Uskonto ei ole in. Jumala ei ole enää in. Jos nyt koskaan olikaan.

Ei tokikaan. Ei kaupunkilaisnuorten, ei aikuistenkaan keskuudessa. Lasten herkkyys, ilo - kohtaaminen puolestaan aina kantaa, se on jo itsessään ilosanomaa. Vanhusten, ehkä? Usein. Sairaaloissa,  palvelukodeissa. Toki. Kuoleman huoneissa, toki. Jälleen kaiken jälkeen Jumalalle on siellä taas tilaa. Nuorten, eip. Paitsi joskus joku yllättää herkkyydellään vielä sinutkin, melkein-työhösi-kyynikon-pastorin. 

En tokikaan tarkoita odottavani mitään pakko-uskonnollista näkyvää hengellisyyttä. En, ei se istu suomalaisuuteen, vähäeleiseen luottamukseen, jossa vain metsä kirkkoni olla saa. Luonto, Luoja, sittenkin tuulessa kuiskaillen.

Vaan hengellistä aikuisuutta on enää kovin harvalla. Tai sitten he ovat mykkiä? Onko tämä sukupolvi hengellisesti mykkä sukupolvi? Kristillisen kasvatustehtävänsä suhteen hiljainen sukupolvi?
Sitä kaipaisin, että puolustetaan ääneen kirkonkin tekemiä hyviä asioita. Hyväntekemistä. Ei aina vaieta pahan kirkon sättimisen tai välinpitämättömyyden edessä. Kun vaikenet, pahanpuhuminen valtaa lisää tilaa. Pätee niin koulukiusaamiseen kuin kaikenlaiseen muuhun rikkirepimiseen. 

"pastori istuu nyt tähän Helka-mummon viereen vaan". kaikuja kasteista, muistojuhlista. koskamitäsnytsillevoispuhuakaan. Vieraus. Muut pitävät mielellään sen turvallisen hajuraon. Jos pääsevät valitsemaan. Mutta viivyttelen nykyään, kokemuksen tuomaa, jutskailen matkalla pöytään ja valitsen istumapaikan vasta asetuttuaan, heitä lähempää, sittenkin. hui! Mikä minusta voisi tarttua? Flunssa, korkeintaan? Hoidan small talk -puhumisenkin sujuvasti. Ihania aiheita kun vauhtiin päästään! jakamista, arkea, lapsiperheiden toilauksia. Helpotusta. Vammaisasioista lentosukkiin ja espanjanlomiin.

Kaikki papithan on ihan outoja. paitsi se yks jonka mä tunnen. muuten kirkko on ihan paska. Ja pitäköön tunkkinsa. 

Olen kipeästi miettimässä, jättäisinkö tämän pappeuden?

En pappisvihkimystäni, mutta perustyöni. Hinta jonka perheeni maksaa on nimittäin liian korkea. 

Ja lopulta, minkä vuoksi? Onko pappeudella ja kirkon hyvällä kaikenikäisiä ihmisiä auttavalla työllä enää mitään arvoa? yleisempää arvoa? arvoa sinulle, meille, suomelle?

Tänään maksan kovaa hintaa pappeudesta itsekin, perheeni lisäksi.
aasina olemiseni vuoksi?  (ei, se ei haittaa sillä joidenkin ihmisten kapea-alaisiin, loukkaaviksi-tarkoitettuihin-ja-vain-laiskasti-muunlaisiksi-verhottuihin kommentteihin olen jo tottunut ja siihenkin, että sanovat päin kasvojani eroavansa taas kirkosta kunhan heidät nyt on ensin vihitty täällä kauniissa keskiaikaisessa kirkossanne, kiitos, halusimme vain kauniit häät, niin, Vantaa on semmoinenkin)
ja eniten oman uupumukseni vuoksi? (Niin, 4 hautausta 3:ssa päivässä vaan on joskus liian kova tahti, neljä täyttä rumankaunista ja keskeneräiseksi jäänyttä elämänkertomusta, neljät surevien omaisten joukot, neljät muistokahvittelut joissa pappi saa taas kahvia juodakseen paitsi että juon teetä - neljä valokuvaa kehyksissä muistopöydällä, neljä katsetta kohti kameraa, kohti katsojaa, kohti sinua ja minua - muistopöydän ääressä luen adressit sillä harvoin lukijoita, muistopuhujia enää löytyy omasta takaa näissä kaupunkiseurakunnissa, suru työnnetään kauas, kauemmas -
ja kun lisäksi huomiseksi saarnanvalmistelut, kastepuhe ja yhä kuopuksen korvatulehdus)
 no mutta kun selvisin Keskimmäisen monivammaisuudesta varhaislapsuuden luunsiirtoleikkauksineen, enköhän selviä näistäkin, tämä on vain pientä...)

Vai onko sittenkään pientä? uupumus? turhautuminen masentaviin kirkostaeroamislukuihin? Kun tiedän tehneeni työni hyvin, palvelleeni ihmisiä, saaneeni lämpimiä kiitoksi, halauksia, yhteydenottoja, toiveita perhepapiksi vielä tuleviin tilaisuuksiinkin, se ei paina mitään sillä firmalla on huono maine. Jonkinlaisten Epäihmisten maine. Vai onko se vain median luoma harhakuva? Tänään lämpöä ihmisten silmissä, halauksia, jouluntoivotuksia papillekin.

Näinä päivinä tuntuu joskus siltä, että kirkon eteiseen voisi laittaa jalkapuut, joihin istutetaan meidät papit, he kaikkeen syylliset. He aivopesijät? vähäjärkiset? tieteenkieltäjät? homofoobikot? He, papit. Syljettäväksi suoraan. En tiedä kehtaisiko niin moni sylkeä lähietäisyydeltä kuin muutoin jo tapahtuu, kauempaa ja anonyymisti. Netistä, epäsuorasti. Papit, ne perkeleet! Verojenviejät. Tai piispat. Julkiharhaoppiset homojen hyysääjät. Aika rajua tekstiä on arkkipiispan sivuilla tulvana tänään.


Yritin ostaa tavaratalosta kirkon, joulukirkon. Edellisen, valoissaan kauniisti viimejouluina loistaneen tilalle, sen jonka Pojat vahingossa rikkoivat. Ei ole kirkkoja. kaupunkeja ja luistinratoja on. ja leipomoita, karkkikauppoja. mutta ei ole kirkkoja meidän valikoimassa. Myyjä hymyili oudosti toiselle vieressään. Vinosti suupielestään. En kuvitellut. Sitten tajusin että silloinhan oli juuri ollut tämä äänestyspäivä ja kansanedustajiensolvauspäivä ja soininlausuntopäivä ja ne kaikki muut sitä ennen, "kirkollista" ääntään käyttämässä. heh. Katsoi varmaan nenänvarttaan pitkin että tuossa on niistä yksi, kirkon aivokääpiö-uskovaisista. 

...Noo, lähijunassa en oikeastaan uskalla enää papinpantakaulusta pitää, jos olen yksin, näin hentoisena naisihmisenä. Sillä se solvaava puhe nicepapin seksuaalisuudesta, se alkaa liian usein. Joskus sentään hymyjä. Vanhemmilta rouvilta, papoiltakin. Enkä työttömien ruokailuun voi mennä niin paljastavissa housuissa kuin farkut. Tietenkään! Koettu on, vaarallinen vartalonmyötäisyys. Suorasukaisia kommentteja. Mustaa, kaiken piilottavaa päälle. Näin ei varmasti kävisi miespapeille?...

Ei kristillisessä maassa tokikaan myydä joulukoristeeksi kirkkoja, sentään! Ei valoilla eikä ilman. pois uskonnot! pois jumalat! kauas, kauemmas. Läpi vuoden samaisten tavaratalojen sisustusosastoilla myydään sujuvasti buddhanpäitä kuitenkin. Ei ristejä, edes sisustuksellisessa mielessä. (ei se mitään, olenhan esiintynyt aikanani TV-ohjelmassa joka oli nimetty lystikkäästi buddhan mukaan, enkä buddhistunut siitä sen enempää saati sukulaiseni sisustusbuddhasta ;) Vaan muutamia erikoisia huomioita tässä teen.

Papilta, minulta, kysytään vihaisina ensisanoina, oletko koskaan vaivautunut edes juttelemaan jonkun ateistin kanssa, ihan oikeesti? Olen, perheeseeni kuuluu nimittäin. Ja uskon myös tieteen kertomaan maailmankuvaan. Tietysti. En ole älyllisesti epärehellinen. Miksi tieteen yhä kuvitellaan olevan ristiriidassa Raamatun luomiskertomusten kanssa, jotka puhuvat aivan eri tasoilla samoista sisällöistä. Lapselle luetaan lastenkirjaa siinä vaiheessa kun hän ei vielä Tieteen Kuvalehdestä saman aihepiirin artikkelia ymmärtäisi. Samoin, ihmiskunnan tieto kehittyy vuosituhansien kuluessa. Ja sallikaa minun vuorostani kysyä: puhalsiko tiede valon ihmisen sieluun? Tiedekö valoi toivoa ja rohkeutta ihmiseen läpi maailmanhistorian synkimpien vaiheiden, sotien, kauheuksien? Pelkkäkö tiede?

Tai kun kollega, ystävä kaukaa kertoo jälkikäteen surevansa vaikenemistaan, kun eräs kaikkein fundamentalistisimmista toisten tuomitsijoista seurakunnassaan, sanoo hänelle, papilleen saarnan jälkeen ihaillen, - olisivatpa kaikki papit niinkuin sinä! puhdassydämisiä sananjulistajia! -  ja pappi vaikeni, sillä hän on Se homopappi. Jota tuo fundamentalisti kaihtaisi, jos tietäisi.

Me tiedämme niin vähän toisistamme. 

Vai kannattaako tämä älytön hinta pappina olemisesta yhä maksaa? siltikin, sittenkin? Kannattaako hinta kirkkoon kuulumisesta yhä maksaa? 1% palkasta, harvoissa seurakunnissa 2%, vaikka siihen korkeampaan lukuunhan eroakirkosta -sivun toitottamat suuret säästyvät rahamäärät perustuvat, teoriassa, tietenkin. Maksat niin paljon?

Kannattaako se hinta yhä maksaa

sillä sittenkin tarttuisin hauraaseen käteesi vanhus, 
hiljaiseen kosketuksen kaipuuseesi tarttuisin
etkä sinä halua päästää irti vielä,
yhä seuraavassakin jouluhartaudessa
puristaisin lämpimästi, sinä nimeltäsi kutsuttu
pysyisin vierellä sinä surun saavuttama
kyynelsilmin katseeseeni vastaava,
iloitsisin kanssasi vielä, 
lapsettomuuden voittanut ikäiseni nainen
esikoisesi kasteessa, koko suvun kiitosjuhlassa!

en tiedä, enää. 

Edes sen vuoksi, että sittenkin vielä jossain lauletaan Hoosiannaa? en tiedä. se tarkoittaa, Herra, auta.  

Vieläkö jossain seimenlapsi odottaa, että saisi syntyä koteihimme ja sydämiimme 
tänäkin vuonna?

En ole koskaan aiemmin ollut näin masentunut kirkkoni, rakkaan kirkkoni eroamisluvuista. Suren teitä, jotka lähditte. Kuten arkkipiispakin kertoi surevansa.



"Jos tahdot kulkea nopeasti, mene yksin.
Jos tahdot päästä perille, ota toiset mukaasi."
  - Afrikkalainen sananlasku

 Kohtaamattomuus on yksi ihmisyyden isoimpia kipuja. Luulen. Ei, vaan tiedän.



Niin paljon meitä ja heitä, lyötyjä ihmisiä? Suojautuvia ihmisiä? Siksi haarniskat. Omani riisuminen haavoille alttiiksi tekee kerta kerralta enemmän kipeää.

"Elämän kangas: huolellisesti siitä ensin leikataan
kastemekko, hääpuku, kuolinpaita.
Mutta se mikä jää yli, vahvat reunasuikaleet,
tuhannen arjen tilkut,
ne ovat sinun,
niistä voit ommella yllesi lämpimän, 
tuhatvärisen, iloisesti surullisimman
klovninpuvun."
  
- Rakel Liehu, Liian lähellä, liian äkkiä, 1982


Adventtisunnuntain myöhäisillassa,  
Krisse

5 kommenttia:

  1. Eipä tuohon ole lisättävää, linkkaan sivuilleni.https://www.facebook.com/pirttijarvi2015?fref=ts

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista ja linkistä! Muutoin keskustelu näyttääkin siirtyneen facebookin puolelle, siellä on kymmeniä kommentteja. Täytyis kai ehtiä rakentaa blogiprofiilille omat fb-sivut. Menee monelta ohi näin kahteen kohteeseen jakautuneena.

    Vaan, valoisaa adventinaikaa!
    Krisse

    VastaaPoista
  3. Suret lähteviä ja mietit lähtisitkö itsekin? Vai suretko, ettet lähtenytkin jo? Varmaan ristiriitaista... Itse jätin kirkon työpaikkana, oli kokemuksia vain sairaista työyhteisöistä.

    VastaaPoista
  4. Luin tekstisi vielä uudestaan ajatuksella. Papin hommasta on gloria kaukana, mutta niin on monesta muustakin työstä. Lääkärin työ on arvostettua, mutta ai että sitä veren, eritteiden yms. määrää. Tai juristien pölyisiä paperipinoja... Talouselämän pinnallisuus... Arki on arki, joka hommassa. Arvostus ehkä kannustaa, mutta työn mielekkyys pitää jokaisen itse löytää ja luoda. Voimia varmasti kiireiseen joulun aikaan Krisse-papille. t. kirkon työpaikkana jättänyt edellisen kommentin anon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Tuntematon,

      Pohdit tuossa edella surun sisältöjä. varmaan montaa vivahdetta on itselläni mukana samalla kertaa. Kurjaa, että olet joutunut työskentelemään sairaissa työyhteisöissä! Se lienee yllättävän yleistä. Ja taatusti kuluttavaa. Siitäkin, kuten niin monesta kolhusta täällä- voipi onneksi toipua, ajan kanssa. Olen kuullut. (En puhu omasta viisaudesta ;) Ja totta tuokin, että monessa raskaassa työssä sen mielekkkyys kantaa. Väsymyksen kuopista huolimatta, kiivetään ylös taas...

      Kiitos tsemppitoivotuksista. Oikein lohdullista ja valoisaa Joulunaikaa sinulle! tätä kirjoittaessa myös; hyvää Itsenäisyyspäivän iltaa!

      Lämmöllä, Krisse

      Poista

Kommentteja, ideoita, yhteistyötä? s-postiin tallessamaailma@gmail.com